Kyömykuono eläinlääkärissä

Alman kuonoon ilmestyi ihmeellinen pahkura yhden yön aikana. Heräsin aamulla ja hieroin silmiäni, kun koira näytti niin hassulta. Illalla se oli ollut vielä ihan normaali, ja aamulla kuonossa oli hassun näköinen pahkura. Sitä oli ilmeisesti pistänyt ampiainen. Se ei ole kovin kipeä, koska se antaa koskea siihen. Tosin se ei tykkää, jos painelen ja tutkin sen kuonoa, mutta kukapa tykkäisi. Alma kuitenkin antoi tutkia itseään, eikä vaikuttanut erityisesti aristavan kuonoaan, muutenkin se on ihan pirteä ja iloinen. Olin jo aikaisemmin varannut sille ajan eläinlääkärille tarkastusta varten, ja samalla kun eilen siellä kävimme, tarkastettiin myös kuono. Lääkäri arveli myös, että se olisi ampiaisen pisto, joka vaan ei jostain syystä ota laskeakseen. Se ei kuumota, eikä siis todennäköisesti ole tulehtunut. Se ei muutenkaan haittaa Alman menoa mitenkään, joten ei sille ainakaan tässä vaiheessa mitään tehdäkään.

En yhtään ihmettelisi, jos ampiainen olisi päässyt pistämään Almaa. Sillä nimittäin on kummallinen pakkomielle yrittää pyydystää niitä. Se ei pyydystä kärpäsiä tai perhosia tai muitakaan lentäviä, mutta ampiaisia se koittaa saada suuhunsa kiinni. Oli siis kai vain ajan kysymys, koska se saisi piikin kuonoonsa. Eläinlääkäri sanoi, että kuonoon saattaisi jopa jäädä jonkinlainen kohouma pistoksesta. Oh no.. Se nimittäin on melko huvittavan näköinen. Entinen katukoira näyttää nykyään keskiaikaiselta aateliselta paronilta kyömynenänsä kanssa. Vappuunkin on vielä kahdeksan kuukautta aikaa. :S

Eläinlääkärissäkäynti meni hyvin, ja muuten kaikki oli kunnossa. Alma asteli rohkeasti sisään vastaanotolle, ja lipaisi mukavaa lääkäriä kielellään, kun oli niin iloinen. Lääkärin mukaan koira on hyvässä kunnossa ja se vaikuttaa kaikin puolin normaalilta. Emäntäkin pääsi vastaanotolta ilman diagnoosia.

Sulautuminen ja uudelleen sulautuminen

Samalla kun Alma on kotiutunut ja sulautunut osaksi uutta ympäristöään, minä olen sulautunut jälleen koiranomistajien joukkoon. Rakas koirani, maailman paras ystävä, labradorinnoutaja Nelli, kuoli vuosi ennen kuin Alma tuli. Sen lisäksi, että surin ja itkin silmiä päästäni sekä opettelin elämään ilman rakkainta ystävääni, tajusin kuinka koiran omistaminen on myös osa identiteettiä. Kävellessäni Nellin kanssa pitkin metsiä ja lenkkipolkuja, olin osa suurta koiranulkoiluttajaperhettä. Moni koiranulkoiluttaja pysähtyi juttelemaan tai vähintäänkin vaihtoi katseen ja hymyn; viestin ”jaamme jotain”. 

Kun kulkee koiraystävän kanssa vuosia samoja tuttuja ja rakkaita polkuja, tulee toisista koiraystävien kanssa tallaajista tuttuja, joistakin jopa ystäviä. Nellin kuoleman jälkeen kuljeskelin ilman rakasta ystävääni samoja polkuja. Nelli kulki edelleen mukana sydämessäni ja koin edelleen olevani osa koiranulkoiluttajia, mutta toisten koiranulkoiluttajien reaktiot kertoivat, etten enää kuulunut heihin. Yhtäkkiä he kävelivät ohitseni kuin olisin ollut ilmaa. Koin edelleen olevani osa heitä, mutta en ollutkaan, koska he eivät nähneet sitä, joka edelleen kulki mukanani sydämessäni.

Nyt kun lenkkeilen Alman kanssa, olen taas osa heitä. He tunnistavat minut taas. Olen uudelleen integroitunut joukkoon, joka jakaa jotain yhteistä ja jonka vain toinen koiranomistaja voi tuntea. Yksin sai kulkea omissa oloissaan ellei itse mennyt juttelemaan toisille. Nyt ulkoilut venyvät välillä tuntien pituisiksi, koska niin moni pysähtyy juttelemaan ja haluaa taas jakaa jotain kanssani. Vaihdamme ajatuksia koiristamme ja siinä samalla kaikesta muustakin. Nyt mukanani kulkee kaksi koiraa; toinen vierelläni nuuskien, toinen enkelinä. Molemmat aina sydämessäni. Nelli ja Alma.

Kotiutumista ja tutustumista - rohkaistumista

Alma on totutellut uuteen kotiinsa, emäntäänsä ja ympäristöönsä. Koti ja emäntä olivat turvallisia heti alusta alkaen, mutta jo lähipuistossa oli ensimmäisten parin päivän aikana niin paljon uusia ja jännittäviä asioita, että pakoon olisi koira luikkinut, ellei olisi ollut hihnassa kiinni. Alma jännitti parina ensimmäisenä päivänä lähtökohtaisesti lähes kaikkea, mikä käveli vastaan. Reviiri ei varmaan tuntunut vielä omalta. Myös hajut, äänet, ilmasto, koirakaverit ja kaikki oli aivan uutta, eli ei ihmekään jos vähän pelotti tai vähintäänkin jännitti.

Toisena iltana siitä, kun Alma oli tullut, oli jo pimeää, kun olimme iltalenkillä. Lähipuistossa on kirkko, ja sen ohi kävellessämme Alma jähmettyi paikoilleen, alkoi täristä ja olisi puikkinut pakoon, jos olisi päässyt. En nähnyt kirkon luona mitään, mutta, tai ehkä juuri siitä syystä, mielikuvitukseni alkoi laukata; pimeä elokuun ilta, autio puisto ja kirkko, jota koira tuijottaa ja pelkää enkä minä näe siellä mitään. Kun Alma pelkää, olen itse pysytellyt rauhallisena ja olemuksellani saanut senkin rauhoittumaan. Nyt kuitenkin lapsuuden pelottavat spiritismileikit alkoivat hiipiä mieleeni ja mielikuvitus laukata, ja vähän ennen kuin aloin lausua mielessäni rukouksia ja suunnitella itsekin pakoon pinkomista, näin tuon pelottavan kummituksen kirkon luona. Kirkon edessä kyyhötti pieni cityjänis! Niitä on aika paljon lähipuistossamme, ja yksi oli kyyristyneenä kirkon edessä. Se pelkäsi meitä varmasti enemmän kuin me sitä. Rauhoituin ja lopulta Almakin rauhoittui, ja jatkoimme iltalenkkiämme. Cityjänis sai jatkaa myös yöjuoksuaan kirkkopuiston poikki.

Muutaman päivän tutustumisen jälkeen puisto oli ihan tuttu ja turvallinen. Enää Alma ei yritä ensimmäisenä pinkoa pakoon, vaan se hiljentää vauhtia ja menee lymyilemään selkäni taakse, jos jotain jännittävää tulee vastaan. Yhä harvemmat asiat kuitenkaan enää pelottavat tai edes jännittävät sitä. Se tulee hyvin toimeen toisten koirien kanssa, kun saa rauhassa tutustua niihin. Myös ihmisistä se tykkää ja se onkin saanut paljon rapsutuksia. Olemme nähneet myös jäniksiä puistossa, eivätkä ne enää pelota, vaan saavat rauhassa loikkia ohitsemme, jos uskaltavat. Reviiri on laajentunut jo Pyynikin lenkkipoluille ja rannoille, muihin lähipuistoihin sekä koirapuistoon.

Jos ulkona alussa jännitti vähän, niin kotona Alma on ottanut pelotta vastaan kaiken. Imuria se nuuhki lähinnä kiinnostuneena ja väisteli sitä mukaan, kun imuroin. Radiota ja televisiota se katseli hetken pää kallellaan ja korvat vähän luimussa, päätti sitten että niistä ei ole vaaraa ja jatkoi uniaan. Hiustenkuivaajasta, tuulettimesta ja ovikellosta se ei ole moksiskaan. Kylpyyn se suostui ja ilman vastalauseita antoi pestä itsensä jo heti ensimmäisenä päivänä. Korvansakin se on antanut puhdistaa, tosin mökötti minulle puoli tuntia sen jälkeen, mutta sitten oli kaveria taas jo. Kynsiä en ole vielä koittanut leikata, mutta tässä joku päivä testataan sekin. Ainoa pelottava asia kotona on ollut ukkosmyrsky Lahja, joka riehui Pirkanmaalla heti toisena päivänä kotiutumisesta. Salamat välkkyivät, kova jyrinä kuului ja yläkerran naapurin lasi kilisi säpäleinä ikkunaamme. Myrskyn mentyä ohi, Alma rauhoittui kuitenkin melko nopeasti. Säpsähdyksen aiheutti myös se, kun emäntä kiljui nähdessään hämähäkin lattialla. Silloin oli Alman vuoro rauhoitella emäntää, joka kärsii pahemmanlaatuisesta araknofobiasta.

Akka Noa

Viikko sitten karvainen paketti laskeutui Malagasta Helsinki-Vantaalle. Paketista putkahti iloinen espanjatar, kaunis Alma-koira. Kentältä Alman matka jatkui kohti Tamperetta ja kotia. Arviolta 3-vuotias Alma tuli Suomeen Espanjan koirat yhdistyksen kautta. Se oli asunut jo noin vuoden PADin koiratarhalla Malagassa, ja sitä ennen noin vuoden toisella tarhalla Cabrassa. Koiraparka oli viettänyt siis ainakin 2/3 elämästään ilman kotia. Jo oli tytön siis aikakin saada oma koti!

Alman kotiutuminen on alkanut hyvin. Välillä pysähdyn oikein ihmettelemään, miten hyvin kotiutuminen on sujunutkaan. (Ja sitten varmuudeksi tässä kohtaa koputan puuta.) Koira on viettänyt elämästään kaksi viimeistä vuotta tarhalla, ja heti alusta alkaen se oli kuin olisi aina ollutkin täällä. Ihan kuin se olisi aina tiennyt kuuluvansa tänne, ja olisi vain odottanut vihdoin pääsyään tänne. Almalla on oma patja, johon se heti löysi, kuin tietäen että se on sitä varten siihen laitettu. Niin kuin se olikin. Siinä se makailee rentona ja tyytyväisen näköisenä, täysin luottaen minuun. Ensimmäisinä päivinä se on nukkunut paljon ja sikeästi. Taitaa olla karvainen kaveri matkasta ja kaikesta uudesta väsynyt. Ulos se lähtee torkkujensa lomassa myös mielellään. Vähitellen olemme laajentaneet reviiriä lähipuistosta kauemmas.

Tässä on Alma tarhalla ennen kotiutumistaan: http://www.espanjankoirat.com/koirat/sites/2010/05_2010/noa_tou10.html Alman nimi oli Noa ennen uuteen kotiin tuloaan. Noa on kaunis nimi, mutta koska se on Suomessa pojan nimi, päätin vaihtaa sen Almaksi. Alma tarkoittaa espanjaksi sielua, joten se sopi mielestäni espanjattarelle oikein hyvin. Alma bonita, kaunis sielu. Kaunis Alma.

Kolmantena iltana siitä, kun Alma oli tullut kotiin, katselin sitä kun se makasi tyytyväisenä patjallaan. Mietin, miten ihmeessä kukaan ei ollut kahteen vuoteen halunnut sitä kotiinsa tarhalta. Menin Alman viereen ja esitin ihmetykseni sille ääneen. Se alkoi vimmatusti heiluttaa häntäänsä ja tuli nuolemaan kasvoni märäksi. Kuka tietää, ehkä on niin että meidän, kahden sielun, vain oli tarkoitus kohdata juuri nyt.

Encuentros importantes son planeados por las almas mucho antes de que los cuerpos se vean (Paulo Coelho).  

Tärkeimmät tapaamiset ovat sielut suunnitelleet jo paljon ennen kuin kehot kohtaavat.